Sairaalastoori

Sunnuntai 25.1.2015 klo 23:42 - Kaarina


Kello on kuusi keskiviikko aamuna. Minä ja Natanael olemme lähdössä kohti keskussairaalaa. Sairaalassa tulee olla  kymmentä vaille seitsemän, toimenpide aikaa kymmentä vaille kahdeksan. Tarpeeksi aikaa hurauttaa puolen tunnin matka ja parkkeerata sairaalalle. Anssi on laittanut auton puoli tuntia aikaisemmin päälle, jotta se sulaisi edes joten kuten. Pakkasmittari näyttää mukavaa kymmenen asteen pakkasta. Raappaan tuulilasia ulkoa ja sisältä, pyyhin rätillä höyryä. Ei mitään vaikutusta. Sekunnissa lasit ovat taas huurteen peitossa. Näkyvyys nolla. Peruutan sokkona pihastamme ja ajan kuskinpuoleinen ovi auki kohti serkkulaa, jossa tiedän vanhempieni auton lymyilevän. Väännän yläkroppani oven ulkopuolelle nähdäkseni edessä olevaa tietä. Onneksi autoja ei ole liikenteessä kovin montaa näin aikaisin aamulla. Ajan keskellä tietä ja tuskaisten minuuttien kuluttua saavun serkkulan pihaan. Käynnistän toisen auton ja laitan lämmöt kaakkoon. Parissa minuutissa auto sulaa ja karautan kohti moottoritietä ja sairaalaa. Pääsemme turvallisesti perille ja osastolla olemme prikulleen kymmentä vaille seitsemän.

Vauhdikkaan lähdön jälkeen kaiki sujui sairaalalla oikein hyvin. Natanaelin vaiva oli tiedossa jo heti hänen syntymänsä jälkeen ja tiesimme mahdollisen leikkauksen sijoittuvan yhden ikävuoden tienoille. Mitään hengenhätää tai vaaraa pojalla ei ollut, joten turvallisin mielin olimme sairaalassa. Totta kai minua äitinä jännitti toimenpide ja yleensä sairaalassaolo vähän pelotti johtuen ehkä aiemmista kokemuksista suomalaisessa sairaalassa. Japanin sairaalajaksoista oli jäänyt päälisin puolin hyvä mieli ja ehkä Jumala tahtoi, että tästä Suomenkin sairaalakokemuksesta tulisi hyvä. Tiedä sitä, mutta huikaisevan hyvin meitä kohdeltiin sairaalassa. Hoitajat olivat kivoja ja ystävällisiä. Ja ainakun vähänkään tuli sellainen olo, että nyt olisi kiva jos hoitaja tulisi, niin samalla hetkellä hoitaja jo tuli huoneeseen. Hoitajilla oli jopa aikaa jutella ja kuunnella. Luksukselta tuntui myös sairaalan puolesta tulevat vaipat, vaatteet, rasvat ja rintapumput. Mitään ei tarvinnut olla mukana vauvaa varten.  Japanissa kun ainakin viimeisimmässä lastensairaalassa piti olla lasta varten kaikki omasta takaa mukana. Synytyssairaalat olivat toki asia erikseen. Myös muumilakanat ihastuttivat lasten sairaalasängyissä. Teki mieli ottaa niistä ihan valokuva. :) Leikkauksen toimittanut lääkärikin kertoi, kuinka suloinen Natanael oli salissa juuri ennen nukuttamista. Kuulemma niin söpö, että hänen teki mielensä alkaa leikkimään lapsen kanssa mielummin kuin leikkaamaan. Tämä tietenkin lämmitti sydäntäni kovasti.

Parin-kolmen tunnin kuluttua operaation aloituksesta sain tokkuraisen pojan huoneseen takaisin. Kaikki oli mennyt hyvin. Hoitaja tuli pian sitomaan kädessä olevaa tippaa piiloon sideharsolla, pois Natanaelin ulottuvilta. Johtuiko oloni edellisen yön levotomasta ja lyhyestä yöstä vaiko heikosta aamiaisesta, mutta hoitajan rassatessa pojan kanyyliä, minun tuli yhtäkkiä todella kuvottava olo. Sitten alkoi pyörryttämään. Sanoin vaan, että nyt pyöryttää. Hoitaja nappasi pojan sylistäni ja minä sain laitettua pääni alas suin. Usean minuutin kuluttua olo helpottui. Minua kyllä nolotti ihan hirveästi. Aikaisemminkin olen nähnyt pojan kanyylejä rassattavan paljon pahemmin ja nähnyt verta paljon enemmänkin, eikä ikinä ole tullut noin huonoa oloa. Hoitaja touhotti ympärillämme ja toi huoneeseen muhkean nojatuolin, jossa sain löhötä Natanaelin kera. Kerrassaan kilttiä.

Hoitaja oli etukäteen kehoittanut ottamaan yökamppeet tulevaa yötä varten. Noin pienen lapsen kanssa toimenpiteen jälkeen jäätäisiin osastolle tarkkailuun yhdeksi yöksi. Lääkäri päätti kuitenkin toisin iltapäivällä ja antoi luvan kotiutumiselle illansuussa lapsen voinnin salliessa. Minulle tämä oli tietenkin helpotus, sillä sairaalan retkisängyssä olisin tuskin nukkunut silmällistäkään, mutta lapsen puolesta hirviti. Lapsella oli iltapäivällä vielä kuumetta, toimenpidekuumetta kuulemma.  Ja iltapäivällä hän oksensi mahansa sisällön päälleni. Jaha, no tulihan varavaatteilekin sitten käyttöä. Lapsi tuntui vielä illan suussakin, kipeältä, kuumeiselta ja tokkuraiselta. Voisinko tosiaan vain ottaa ja lähteä. Kun käsky kävi ja tippakin poistettiin, niin ei muukaan auttanut. Haavanhoito-ohjeet kourassa ja särkylääkeresepti tietokoneella lähdin kohti kotia vauva kainalossa. Kello oli ehkä puoli kuusi illalla. Hoitaja antoi kyllä ystävällisesti vuorokauden pronaxen annokset mukaani sillä, lähiapteekit olivat jo siinä vaiheessa kiinni. Hieman mietin, että onko tämä sitten yksi tapa säästää yhteiskunnan verorahoja, kotiuttaa puolikuntinen lapsi mahdollisimman varhain. Säästäisivät mielummin vaikka niissä vaipoissa, kuin lapsen terveyden kustannuksella, ajattelin tuohtuneena.

Ehkä olin vain ylihuolehtivainen tai jotain, sillä kotiin palattuamme Natanael nukkui yön kuin pieni possu. Ja seuraavana päivänä hän oli jo melkein kuin oma itsensä. Toki kipulääkkeillä oli suotava vaikutus olotilaan. Minä myös sain nukuttua levollisen yön pitkän ja jännittävän päivän jälkeen. Ehkä se siis olikin ihan siunaus, että pääsimme kotiin jo samana päivänä. Parina seuraavana päivänä Natanael sai särkylääkkeitä listan mukaisesti ja tuntui toipuvan huiman nopeasti. Nyt lääkkeet on lopetettu kokonaan ja potilas on kuin mitään toimenpidettä ei olisi koskaan ollutkaan. :) Suomalaisesta sairaalasta jäi yhden päivän perusteella siis hyvä mieli. Kutsu jälkitarkastukseen tulee sitten toukokuussa.

Huomaatte näköjään, että tykkään sairaalakertomuksista, kun näinkin pienestä ja mitättömästä jutusta kirjoitin pitkän stoorin. Tai ehkä tämä on vain huomionhakuisuutta tai jotain sen kaltaista. Toivottavasti meidän sairaalajaksot jäävät nyt tähän pidemmäksi aikaa. Kovasti olen kiitollinen, että olemme säästyneet isommilta sairaalareissuilta. 

Kiitollisin ja siunaavin terveisin,

Kaarina


Kommentit

27.1.2015 13:14  Sanna

Hyvä kun selvisitte molemmat ja toimenpide on ohi :) Sairaalassa on kurjaa nukkua eli toisaalta kiva päästä nopeasti kotiin.

27.1.2015 14:15  Arto Auranen

On se hyvä että tulee näitä myönteisiäkin uutisia terveydenhoitojärjestelmästä. Hoitajat ovat aina ihania, kun on ihanat potilaat ja heidän vanhempansa.
Jaksamista.
PS Jäädytysneste vuotaa.

27.1.2015 14:57  ainako kiire?

Nyt ymmärrän, mikä on serkkula ja mahdollinen serkkutyttö, jota haeskeltiin aikanaan pimeältä kylältä. Kyse on ilmeisesti Anssin ja Kaarinan lasten serkuista. Äitien sydän kulkee aina lasten kautta - siis lapset ensin. Oikein! Toivottavasti aikanaan irroittautuminen "omistuksesta" käy kohtalaisen kivuttomasti.
Ollaan kaikki ihania ja kamalia.

27.1.2015 21:29  Päivi

Lasten toipumisessa henkisellä puolella on aina suuri merkitys - no tietty aikuistenkin kohdalla - mutta vieraassa ympäristössä pieni lapsi on aina stressaantunut jollain tasolla, vaikka äiti tai isä olisikin läsnä. Kodin hän kokee tutuksi ja turvalliseksi eikä stressi hidasta toipumista. Siksi ei suotta varmuuden vuoksi pidetä sairaalassa, jos ei siihen ole tarvetta. Itsellä on se kokemus julkisesta terveydenhuollosta Suomessa, että kyllä meillä vielä lapset hyvin ja huolella hoidetaan eikä siinä niin rahaa ja säästöjä mietitä. Ihanaa kun kaikki meni hyvin!

27.1.2015 22:56  Kaarina

Päivi: hyvä näkökanta sinulla tuohon asiaan. En ollut hoksannutkaan, että sen voi ajatella noin. Mutta niin se varmasti on. Siksi me Natanaelin kanssa nukuttiin huippu hyvin kotona, kun ei tarvinnut stressata vierasta ympäristöä. Ja siksi hän varmasti toipuikin niin nopeasti. :)

ainako kiire?: Kyllä, serkkula on juuri meidän lasten serkkujen koti. :) Tuo on vaan kiva sana, tuo serkkula-sana. :)

Arto: Anssi käytti auton huollossa. Autolle ei enää kannata tehdä kunnon korjausta kun käytämme sitä vain reilun neljän kuukauden ajan. Sitten luovumme siitä. Annetaan se varaosiksi auton meille myynelle ihmiselle. :) Ja onhan tuo auto muutenkin ihan vanha ja rämä. Mut onneksi se on Toyota. Toyotat käynnistyvät aina! :)

Sanna: Oma koti kullan kallis. :)

28.1.2015 12:59  starttimoottori

Siis kuitenkin valmistelussa limusiini tai hevonen?

28.1.2015 23:36  eräs lukija

Ihanan aitoa ja rehellistä.
Siunausta Sinulle, Kaarina, ja pikku Natanaelille!

2.2.2015 14:24  pp

Sitten kun voimat vain sallii: lumiukkoja tekemään pihamaalle! Säästyy kolaamiselta.
Muistoja varastoon, kun Japanissa suojalumet ovat niin pohjoisessa.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini